Jussi T. Pennanen

Juojärvi on karu ja kirkasvetinen, kalliopohjainen ja suurelta osin kivikkorantainen. Hiekkapohjaa on varsinkin Jäätsalon – Laitasaaren pitkittäisharjun alueella. Järven valuma-alue on noin 591 km², ja itse järven pinta-ala on 219,5 km². Jääkauden jälkeen Juojärvi on purkautunut ensin luoteeseen, myöhemmin maankohoamisen seurauksena ehkä jo noin kaksituhatta vuotta koskijaksoa pitkin Heinäveden reittiin. Samalla Rikkavesi (valuma-alue 160 km²) sivuhaaroineen on alkanut laskea Juojärveen.

Jo kivikauden aikana Juojärven rannoilla on ollut ihmisasutusta, mistä on löydetty joitain merkkejä, kuten kalliopiirroksia (2013) ja kivikirveen terä vuonna 2015 Konstinsalmen pohjalta. Juojärvellä on latvajärven piirteitä, onhan sen pinta 100 -101 m merenpinnan yläpuolella. Järven keskivirtaama on noin 22 m³/s, mutta kevättulvan aikana virtaama voi olla 40–48 m³/s.

Juojärven luusuasta on putouskorkeutta Varisveteen noin 19 metriä. Luonnontilassa tälle välille sijoittuivat Patoon kylän kosket Niskakoski, Ylä-Kallioinen, Multaväärä, Lapinkoski ja Ala-Kallioinen sekä Koskijärven alapuolella Palokin kylän Saunakoski, Kissakoski ─ Hapatoskoski (joiden välissä oli Kaisansaari ja kosket ylittävä siltarakennelma) sekä Sahakoski.

(kuva: Saunakoskea 1920-luvulla)

Juojärven kaloista

Taimenen lisäksi Juojärven kalastoon kuuluivat ainakin kuore, muikku, pienehkö ns. tuppisiika, ahven, hauki, kiiski, lahna, mutu, pasuri, salakka, särki, säyne, made, kivennuoliainen, kivisimppu ja kymmenpiikki. Ahventa, haukea, lahnaa, särkeä ja madetta pyydystettiin katiskoilla ja rysillä. Myös ahvenen onginta oli yleistä. Kesähelteillä ahvenia kertyi suuriksi parviksi luotojen viereen, mistä voi saada hyviä saaliita.

Muikkua ja siikaa saatiin aiemmin parhaiten nuotilla, jotka usein olivat pienehköjä ja rantaan vedettäviä. Perinteisiä nuottakotia oli ainakin Itkonsalon Kotasaaressa (kolme), Laitasaaressa ja Viuruniemessä. Varislahden taloillakin oli 1700-luvun puolivälissä nuottaosuuksia (Kuusjärven ─ Outokummun historia 1974). Syksyllä 1924 T. H. Järvi mittasi Juojärven Pellavasniemen muikkuja väitöskirjaansa (1950). Tuolloin kesänvanhojen muikkujen keskipaino oli 2,2─2,5 g, kaksikesäisten 4,5 g ja kolmekesäisten koiraiden keskipaino 7,2 g. Muikun troolaus järvellä alkoi 1980-luvulla.

Taimeniakin saatiin toisinaan nuotilla, mutta varmemmin korkeilla verkoilla tietyiltä alueilta, kuten Jäätsalon edustalta. Vetouistelija saattoi saada taimenen uistimeensa, kuten isäni melontaretkellä joskus 1950-luvulla. Lahnaa saatiin aiemmin varsinkin pitkälläsiimalla, kunnes verkkopyynti yleistyi 1900-luvulla. Nailonverkot korvasivat puuvillaverkot 1960-luvulla. Säyneen nykytilasta ei tämän kirjoittajalla ole tietoa.

Patoon koskien taimenet

Talollisilla oli manttaaliensa perusteella kalastusoikeuksia koskialueiden tuntumassa. Niskakoskea ylempänä sijainneita Patoonselkää ja viereistä Lehmilahtea käytettiin taimenen pyyntiin korkeilla verkoilla, kun kutukaloja alkoi kertyä näiden syvempiin kohtiin syyskuussa odottelemaan sukusolujensa kypsymistä. Näitä verkkoja näki talojen aitoissa ja ullakoilla vielä 1960-luvulla.

Koskijakson yläosalta saatiin kookkaitakin taimenia, kuten vuonna 1938 perhovälineillä Aslak Koivisto. Kuopiolaisilla urheilukalastajilla oli täällä yöpymisiin pienessä saaressa majantapainen ”Pömpeli”.

(kuva: Aslak Koivisto ja taimen Patoo1938)

Kauno Peltoniemi on kirjassaan Lohen lumoissa (1983 WSOY) kertonut kesäaikaisia havaintoja Patoon taimenista:

”Pömpelisaaresta Ylä-Kallioisten kosken alle oli matkaa noin 600-700 metriä, se oli koko koskialueen paras kalavirta, jossa oli helppo soutaa ylös ja laskeutua alas. Parasta nirhavettä myös. Soutaessamme ensimmäisenä iltana Ylä-Kallioisen alle havaitsimme heti, että meitä oli onni potkaissut. Kosken yläpuolella olevalta Juojärveltä oli iso parvi taimenia laskeutunut lyhyen kosken kautta virtaan syömään ”siikaperhoja”. Siinä ne taukoamatta hyppivät lähes puolen metrin korkeuteen niin, että niitä oli koko ajan useampia ilmassa samalla kertaa. Mikä harvinainen näytelmä kalamiehille! Kalat olivat samansuuruisia, siinä 700-900 gramman painoisia. Tätä kokoa olevia taimenia kutsutaan siellä päin mulloiksi. Ei siinä siekailtu, nirha ja perhot veteen. Tuskin vieheet oli saatu ulos, kun kala oli jo kiinni. Soudettiin vuoron perään, mutta sattui monesti, että molemmissa vavoissa oli kala kiinni yhtä aikaa, jolloin soutajakin joutui tarttumaan vapaan ja »trillaamaan» kalan haaviin.

Juhannuksen aikaan myös suuremmat taimenet liittyivät hyönteisjahtiin. Kookkaimmat, yli viisikiloiset kalat saattoivat hypätä reilusti yli metrin korkeuteen hyönteisiä tavoitellessaan. Parhaimpina iltoina näki yhdellä silmäyksellä ilmassa jopa 20 hyönteisiä tavoittelevaa taimenta. Pienempien, noin kilon painoisten kalojen vatsat olivat niin täynnä hyönteisiä, että niiden mahanseutu muistutti ulkomuodoltaan palloa. Kaikkein vilkkaimpaan hyönteisaikaan lohet eivät ottaneet uistimiin lainkaan, niille kelpasi vain perho.

Lohikalojen lisäksi Palokin koskissa viihtyivät myös ravut, joita erilaiset herraseurueet nauttivat niin Outokummun huvilalla Patoolla kuin alempana Palokissa sijainneella Kuopion Urheilukalastajain Yhdistyksen Kalamajalla.”

Palokin taimenten pyynti ja mädinhautomo

Kuopion Urheilukalastajain Yhdistys aloitti 1920-luvulla retket Palokin koskille taimenen pyyntiin vapavälineillä. Majoittumiseen yhdistyksellä oli käytettävissä Kissakosken rannassa sijainnut kalastusmaja. Toiminta jatkui 1950-luvun loppuun. Vilho/Ville Pykäläinen (vanhempi ja nuorempi) toimi Palokissa yhdistyksen majan hoitajana ja koskien kalastuksenvalvojana. Kulttuuripersoonia, kuten Otto Kotilainen, oli mukana yhdistyksen retkillä.

(kuva Otva ja Hultin kalamajan edessä)

Heti aloitusvuonna 1922 suurin taimen oli J. Hultinin mukaan 6,5 kg painoinen. Seuraavana vuonna saatiin toukokuulta syyskuulle taimenia yhteensä 91,77 kg ja suurimpia, 3-6 kg painoisia saatiin kymmenkunta. Alamittana oli tuolloin 30 senttimetriä. Vuonna 1925 suurimmat taimenet olivat kalapäiväkirjan mukaan 7 kg ja 6,2 kg, saadut 20. toukokuuta ja 27. elokuuta, kumpikin kullanvärisellä devonilla.

Saunakosken alaosalla, Palokin kansakoulun (valmistui 1922) rannassa yhdistyksellä oli vuodesta 1929 alkaen hoidossaan mädinhautomo, pieni hirsirakennus. Ensimmäinen haudottava mätierä tuli tuolloin ilmeisesti muualta, samoin kuin vuonna 1924 Vääksyn kanavan viljelylaitokselta tuodut jokunen tuhat taimenen poikasta (Otto Korhonen, Savon Sanomat 19.12.1929). Vuodesta 1930 alkaen yhdistyksellä oli lupa pyydystää rauhoitusaikana ”lohta” ja siikaa mädinhankintaan Karvionkoskesta ja Palokista hautomoansa varten.

(kuva 1930: lypsytouhua Palokissa, haavissa taimen)

Pyydyksiä kutukalojen kiinniottoon oli ainakin Kissakoskessa ja Hapatoskoskessa. Ennen lypsyä emokaloja säilytettiin lauta-arkuissa koskien sivussa. Taimenen mädin haudonnassa käytettiin altaita, joihin virtasi vesi putkea pitkin kosken yläosasta. Muikun ja siian mädin haudontaan oli 10 haudontasuppiloa. Hautomolta istutettiin siellä haudotusta mädistä lähialueelle monina vuosina taimenen ja myös muikun poikasia.

Jo pari sataa vuotta aiemmin oli arveltu sahanpurujen ja uittojätteiden hävittäneen säyneen Palokin koskista. Säynettä oli ilmeisesti myös Patoon koskilla ja Juojärvessä. Valvonnasta huolimatta taimenten salakalastus oli melko yleistä. Palokin voimalan käynnistyttyä toukokuussa 1961 ja koskien jäätyä vähälle virtaukselle näkyi kivien väleissä nuoria taimenia vielä joitakin vuosia. Kivenkoloista löytyi runsaasti heittouistimia, kuten devoneita ja lippoja.

Viimeisten luonnontaimenten merkintä ja myöhempiä vaiheita

Martti Puhakka pyydysti ja merkitsi kututaimenia 8.-10. lokakuuta 1959 Patoolla ja 13. lokakuuta 1959 Palokissa. Hän otti niiltä mätiä ja maitia hedelmöitykseen ja vei mädin haudottavaksi Kontiolahden kalanviljelylaitokselle.

Lypsyn jälkeen Puhakka merkitsi 14─16 kummankin paikan emokalaa (Carlin-merkeillä selän läpi) ja vapautti kalat. Patoolla mitatut seitsemän naarasta olivat kooltaan 62─78 cm, viisi mitattua koirasta 30─67 cm. Palokin kaksi naarasta olivat 61 ja 67 cm ja noin kolmekiloisia, kaksitoista koirasta puolestaan 34─73 cm. Muista Kontiolahden laitoksen näiltä koskilta mahdollisesti saamista emokaloista tai mätieristä ei ole löytynyt tietoja.

Puhakan merkitsemistä kaloista tuli tietoon Juojärvestä, koskilta ja Palokin alapolisista järvistä noin vuoden aikana 13 yksilön merkkipalautukset: kuusi Juojärvestä (suurin 6,3 kg), neljä pienehköä Patoon koskilta ja kolme Palokin alapuolisilta järviltä. Korkea palautusten osuus kertoo tuon ajan innokkaasta kalastuksesta. Kaksi yksilöä oli vaihtanut paikkaa koskijakson toiselle puolelle.

Emokalapyyntikin kertoi kahdesta taimenpopulaatiosta: ylempi Juojärvestä Patoon koskiin kudulle laskeutunut ja toinen Heinäveden reitin järvistä (Kermajärvi, Suvasvesi) Palokin koskiin kutemaan noussut järvitaimen. Näiden ero oli pitkän ajan kuluessa kehittynyt perinnölliseksi. Samanlainen tilanne on aiemmin ollut monilla Keski-Suomen reittijärvillä. Sittemmin nuo erot hävisivät, kun eri alueilta saatujen taimenkantojen rippeitä yhdistettiin kalanviljelyssä Vuoksen vesistön ”yleistaimeneksi”.

Tämän kirjoittajakin pääsi maistamaan Palokin taimenta, kun innokas kalamies ja naapurimme Yrjö Kettunen toi meille alkusyksyllä 1960-luvun alkupuolella vetouistimella Varisvedestä saamansa noin kolmen kilon painoisen, jo kutuasun värejä nahkaansa saaneen pulskan taimenen.